Kuulumiset vuosimallia 2015, työt ja opiskelu

Mitä minulle kuuluu nykyisin? 

Paljonkin, mutta aloitetaan aikaani eniten vievistä asioista, eli töistä ja opiskelusta. Arkipäiväni kuluvat yhä pitkälti opintojen – ja niiden lisäksi tällä hetkellä työharjoittelun – parissa. Vaikka ydin on oikeastaan siis pysynyt samanlaisena kuin aiemminkin, ovat kehykset ovat vaihtuneet melkoisesti. Löysin itseni suureksi ällistyksekseni ja hetken mielijohteen takia Tampereen Ammattikorkeakoulun tietojenkäsittelykoulutuksen pääsykokeista kesällä 2013. Koe meni mielestäni melkoisella rytinällä päin sitä itseään, joten leukani loksahtikin sitten melkoisesti, kun heinäkuun lopulla hyväksymisilmoitus ilmaantui tekstiviestiäänen myötä arkitodellisuuteeni. Harkitsin ja epäröin hetken, irtisanoin itseni silloisesta työpaikastani ja heitin ainakin toistaiseksi romukoppaan historian opinnot, joista puuttui gradun lisäksi vain joitakin syventäviä kursseja. Sen jälkeen nostin leuan ylös ja lähdin villisti nauraen kohti vastatuulta.

Moni tuttu kauhistui suunnanmuutoksesta täysin. Opin tuntemaan kaikki mahdolliset ihmettelyfraasit ja mielipiteenilmaukset, joista yleisin kulki tähän malliin: ”Sinullahan on hyvä ja mielekäs työpaikka alalla, jolle työllistyminen on yleensä tosi hankalaa. Ja ethän sinä ole koskaan sanonut mitään pahaa työkavereistakaan. Luulisi, että olisit tosi onnellinen.”Niin. Niinhän sitä luulisi, ja teoriassa minulla oli kai kaikki ainekset tyytyväisen, ahkeran työmuurahaisen rooliin. Vaan kun en ollut onnellinen, tyytyväinen enkä edes terve. Henkiset paineenhallintametodini eivät ole ikinä falskanneet yhtä pahasti kuin sinä kesänä, kun pistin arkaillen hakupaperit sisään TAMKiin.

Viimeisimmän työvuoteni aikana vastuuni kasvoi kasvamistaan kuin varkain – työt ikään kuin vain luisuivat olosuhteiden pakosta minun ohjailtavakseni, kunnes lopulta kontollani oli kolme asiakasprojektia, joissa minun oli pitänyt alun perin toimia vain avustavassa roolissa. Suurin osa töistä oli myöhässä minusta riippumattomista syistä ja loppujen deadlinet häälyivät kalenterissa tulipalopunaisina uhkakuvina. Minulla oli kaiken lisäksi päähänpinttymä siitä, että opintoja tulisi edistää jollakin lailla työtaakan ohella – voin kertoa, ettei mennyt ihan Strömsön malliin.

Irtisanoutumisen aikaan olin siinä tilanteessa, etten ollut seitsemään vuoteen viettänyt yhtäkään päivää lomaa. Muistan maanneeni pitkinä kesäiltoina sängyssäni iltaisin kykenemättä nukkumaan, tärisseeni ja pohtineeni, tältäkö tuntui, kun mieli pettää lopullisesti. Päivisin hillitsin toisinaan haluni vain käpertyä työpöydän kulman alle ja itkeä monta tuntia, kunnes nukahtaisin. Ilman avukseni nimettyä sarkastisen purevaa ja lämminsydämistä kollegaa olisin varmaan uuvahtanut täysin, mutta yhteispelillä saimme projektin kelkkaan ja minä pääsin lopulta ulos senhetkisestä oravanpyörästäni.

Minulla ei ole traumoja historianlukemisesta tai museoalasta, päinvastoin. Opin äärimmäisen tärkeän läksyn siitä, mitä halusin tehdä elämälläni ja mitkä olivat ehtoni. Olinkin suuren elämänmuutoksen yhteydessä harvinaisen tyyni, lähdin kouluun ennakkoluulottomasti ja viis veisasin muiden kyseenalaistuksista. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minulla oli jokin suunnitelma, jokin maali, jokin kiintopiste – pelituotannon suuntautumisvaihtoehto, johon hyväksyttiin toisen opintovuoden alkaessa sadasta opiskelijasta noin viidennes. Tiesin, että likipitäen jokainen kouluun pyrkinyt oppilas oli valinnut koulun juuri pelituotannon takia ja että valtaosa heistä tiesi jo koko lailla koodaamisesta ja alan käytännöistä. Minä olin humanistiselta puolelta alaa vaihtanut kirjatoukka, joka suhtautui intohimoisesti videopeleihin ja jolla oli unelma kirjoittamisesta.

Ja arvatkaa mitä? Täällä sitä ollaan, tokavuotisena pelituotannon opiskelijana.