Rotumestarina uuteen viikkoon

Pääsimme kuin pääsimmekin osallistumaan Suomen Keeshond ry:n toko-rotumestaruuksiin viime lauantaina - ja pienellä metsän syliin upotetulla hiekkakentällä tuuli puhalsi meille niinkin suotuisasti, että kotiin tultiin sen kaikkein isoimman pytyn kera ja yhtä erikoisvoittajaluokan ykköstulosta rikkaampina.

Miehekkeen piti alun perin lähteä mukaan kennelpojaksi kentän laidalle, mutta loppujen lopuksi suuntasin kisoihin itsekseni. Pikkuveljeni oli viikonloppuna kyläilemässä Tampereella ja perjantai-ilta lipsahtikin melkoisen myöhäiseksi lautapelien parissa. Minulla ei ollut kuuden aikaan seuraavana aamuna herätessäni sydäntä kiskoa ylös myös parempaa puoliskoani, jonka ilta oli ollut melkoisen riehakas. Päätinkin antaa armoa miehelle ja läksin kaikessa hiljaisuudessa matkaan yksin. Mikäs siinä ajellessa, kun koira nukkua tuhisti takapenkillä, vakionopeudensäädin piti huolta matkan ripeästä taittumisesta ja navigaattori varmisti sen, että auton kurssi oli oikea.

Erikoisvoittajaluokkaan oli ilmoittautunut 12 koiraa ja arpaonni oli sijoittanut meidät koko revohkan keulille. Mikäpä siinä, muistan ajatelleeni ykkösenkuvaa hakaneuloilla tokoliivin selkään kiinnittäessäni, edellinen ja ainoa ykköstulos EVL:stä kun tuli juuri samalla numerolla. Kävin lämmittelylenkillä Lunan kanssa ja totesin jo orastavaa päänsärkyä potien, että heinän syöminen oli koiran mielestä nähtävästi kisapäivän ensisijainen agenda, hyvänä kakkosena tuli horisonttiin tuijottaminen tyhjin katsein. Epätoivoani vahvisti entisestään se, että paikkamakuita ja -istumisia tehdessä Luna oli aivan kammottavan levoton, reagoi käskyihin viiveellä (tai ei ollenkaan) ja yritti touhuta omiaan kehässä. Minusta alkoi tuntua siltä, että kisoihin tuleminen oli virhe ja että en häviäisi hirvittävästi, jos iskisin kaikessa hiljaisuudessa koiran takaisin autoon ja ajaisin matkoihini toisen paikkamakuuryhmän aikana. Toisaalta tulipa melankolisen hetken aikana käytyä läpi melkoisesti syviä ajatuksien pohjamutia koko kisaamisen mielekkyydestä ja siitä, millaiset asiat tokon harrastamisessa ovat minulle tärkeitä.

Yksilöliikkeisiin tsempattiin hieman ja seuraaminen sujuikin ihan mukavasti joitakin peruskömmäreitä lukuunottamatta. Luoksetulo oli paras pitkiin aikoihin (tarkoittaa sitä, että koira ylipäänsä pysähtyi :D) ja myös tunnari sujui mukavasti, vaikka selkeästi epävarmemmin kuin hetkeen. Ruudussa Luna sen sijaan touhusi täysin omiaan - merkki onnistui todella hyvin, mutta oikeaa sijoitusta ruudun sisällä ei tuntunut löytyvän millään ja sitten paikallaan makoilukin emännän kävelyosuuden aikana osoittautui kumman haasteelliseksi. Edellisissä kisoissa Luna otti varaslähdön ruudusta perääni ilman käskyä ja nytkin otus näkyi videolta katsottuna nousevan seisomaan ennen aikojaan - uhkaavia merkkejä alkaa olla ilmassa tässä kohtaa. Ongelma on meille täysin uusi ja liittynee kisavireeseen, koska en saa koiraa ikinä kiinni treeneissä tällaisesta käytöksestä. 

Seuraava liikesetti oli sekin ihan kelpoa työskentelyä. Z-käpöttely oli perushyvää tekemistä ja myös metallinoudossa Luna onnistui omalla tasollaan, olkoonkin että kapulaa poimittiin suuhun miltei 10 sekuntia. Kaukokäskyjen kymppi lämmitti sydäntä, sillä olen tehnyt kyseisen liikkeen kanssa kovasti töitä pitkin talvea ja ennen sitäkin. Ohjattu nouto sen sijaan oli täysi katastrofi: merkille lähdön sijaan koira yritti jälleen juosta suoraan kapulalle, kuten edellisessäkin kokeessa. Tällä kertaa ehdin ärjäistä kiellon ja uuden käskyn jo heti alkumetreillä ja Luna menikin kuuliaisesti sitten merkille seisomaan "No joo joo, tiedetään" - ilmeellä. Kapulan haku sujui itsessään ilman mitään ongelmia. 

Kokonaisuudessaan koe oli luonnollisesti positiivinen, riittihän yritys 269 pisteen ykköstulokseen ja samalla korjasimme mukaan myös rotumestaruuden. Jatkoa ajatellen edessä on kuitenkin melkoinen määrä korjausliikkeitä ja kurinpalautusta. Saas nähdä, kuinka tämän kesän kanssa käy.

Helatorstaita ja sairaskertomusta

Helatorstain vietto on sujunut rennoissa merkeissä. Kävimme aamulla miehekkeen ja Lunan kera hakemassa lähipuistoon kätketyn geokätkön ja myös hieman treenailemassa. Geokätköily on temmannut minut mukaansa tänä keväänä kuin itsestään. Aikuisten aarteenetsintää muistuttava touhu oli alun perin sisareni hurahdus, mutta hän onnistui tartuttamaan pääsiäislomalla innostuksensa myös miltei koko muuhun sisaruskatraaseen. No, voin kyllä rehellisesti myöntää, että ainakaan omalla kohdallani ei erityistä painostusta tarvinnut harrastaa - sillä hetkellä, kun löysin ensimmäisen kätköni itse Imatran rautatieasemalta, olin täydellisen myyty! Etenkin kun olin ensin kiipeillyt ja pyörinyt parin metrin korkeuteen ovelasti sujautetun kätkön ympärillä tavalla, joka saisi vertaukset kissasta ja kuumasta puurosta kalpenemaan ja vihdoin pieni purkki pyörähti käteen piilopaikastaan.

Kun geokätköilyrasti oli suoritettu, Juuson vanha lapsuudenystävä tuli piipahtamaan. Herrat fiksailivat useamman tunnin ajan Juuson uutta hybridipolkupyörää sillä aikaa, kun minä nakuttelin kasaan uusimman Kessu-lehden oikolukua, tein ruokaa ja hoidin muutamia kouluasioita. Nyt taustalla pyörii Suomen MM-jääkiekkoa (joka päättyi onnettomaan romahdustappioon) - minun on fiksumpi askarrella samalla jotain muuta, kuten tätä blogipostausta, jotta nitrojen käytöltä vältytään.

Lauantaina luvassa ovat keeshondien toko-rotumestaruudet, joihin olemme näillä näkymin menossa koiran kunnon suinkin vain salliessa. Lunaa on jo kohta kahden kuukauden ajan vaivannut satunnainen ontuminen, joka toisinaan voimistuu, toisinaan katoaa miltei olemattomiin. Tutkimuspöydällä Lunalta löydettiin kokonaisvaltaisia lihaskireyksiä - takapäässä jopa niin pahoja, että koiraparasta irtosi sydäntä repivää kipuitkua alueen lihaksistoa muljautellessa. Vaikka kipua siis todistettavasti on olemassa, arjessa Luna on oma iloinen ja reipas itsensä, eikä arastele jalan käyttöä tai sen vääntelyä millään lailla. Jos satunnaisia, usein levon jälkeen ilmeneviä ontumispätkiä eikä eläinlääkärin diagnooseja olisi, väittäisin koiran olevan terve kuin se kuuluisa pukki. 

Juuri nyt prosessi on odottavalla mallilla. Tähän mennessä koiraa on ehditty pitää pakkolevossa miltei kuukausi, hieroa kahteen eri otteeseen ja käyttää kahdella eri eläinlääkärillä, enkä ole oikeastaan vieläkään kovinkaan paljon viisaampi kuin alkutilanteessa. No, toki monta vaihtoehtoa on saatu eliminoitua pois ja ehkä se oikea alkusyykin lopulta löytyy vaivalle.

Verinäytteet lähetettiin Saksaan ja odottelemme tietoa siitä, onko Lunalla jokin yleissairaus, kuten moniniveltulehdus. Jos diagnoosi läimähtää sinne suuntaan, on edessä raskaan kortisonilääkityksen kanssa puljeeraamista. Tunnen muutamia pitkäaikaiselle kortisonikuurille joutuneita koiria ja vaikken asiasta ihmeemmin toistaiseksi mitään tiedäkään, täytyy rehellisesti sanoen myöntää, että toisinaan lääke on näyttänyt pahemmalta kuin itse tauti. Loppuiän lääkekuurille joutuminen tarkoittaisi myös koiran kisauran loppumista - asia, jota olen joutunut itse pohtimaan monelta kantilta - mutta pääasia on luonnollisesti taata koiralle mahdollisimman hyvä loppuelämä, oli se sitten lääkityksessä tai ei ja kestipä se sitten kymmenen vuotta tai kymmenen kuukautta.

Tällä hetkellä itselleni riittää se, että meillä on lupa liikuttaa Lunaa ja harrastaa sen kanssa edelleen täysipainoisesti. Neljän viikon aiempi hevoslepokuuri alkoi käydä vuhkun pääkopalle melkoisesti, eroahdistusoireita tuli hiipimällä takaisin ja Luna oli todella kurjana siitä huolimatta, että yritin parhaani mukaan aktivoida sitä sisätiloissa ja mahdollisimman vähän koiraa liikuttamatta. Tuollaiset jaksot pistävät kyllä miettimään sitä, millaisia asioita sitä on valmis tekemään, jotta oma lemmikki voi viettää mahdollisimman hyvää elämää ja ennen kaikkea mitä se hyvä elämä onkaan.

Kevätväsy

Tämä viikko on todennäköisesti kohtalaisen kiireinen, vaikka helatorstai tekee mukavan taukoloven sen keskelle. Itse huomaan entistä selvemmin vuosi vuodelta, kuinka ristiriitaisena aikana pidän kevättä. Lisääntyvä lämpö, kurkkuun takertuva katupöly ja vihertyvät puut saavat minulta siunauksen, mutta harvasta muusta asiasta osaan nauttia kuten kanssaihmiset. Tihkusateen täplittämät, tuuliset päivät tuntuvat märältä rätiltä vasten kasvoja, etenkin kun kevätsade on aina syyskollegastaan poiketen jääkylmää. Vastavuoroisesti armottoman aurinkoisina päivinä joudun aloittamaan aurinkorasvan lotraamisen jo kukonlaulun aikaan. Inhoan myös koloistaan möngertäviä punkkeja ja pörriäisiä melkoisesti. Pahinta on mielialani, joka syöksyy keväisin selittämättömään väsymykseen, surumielisyyteen ja haikeuteen aiheuttaen nukahtamisvaikeuksia ja kroonista univajetta.  Yrgh. Onneksi tämä kevät on ollut sentään lähipiirin uutisrintamalla hieman valoisampi kuin edellinen, jonka aikana tulin toisinaan miettineeksi, loppuvatko vastoinkäymiset koskaan.

Minulla pyyhkii mukavasti. Arkipäiväni kuluvat tällä hetkellä opintoihin pakollisena kuuluvan harjoittelun kanssa askarrellessa. Harjoittelupaikka – vieläpä palkallinen sellainen – tipahti syliini täysin odottamattomasta paikasta, sillä olin autuaasti suunnitellut jättäväni harjoittelut ensi keväälle ja yritin tammikuusta lähtien sinnikkäästi kaikkeni kesätyörekrytointimarkkinoilla. Varmaankin 150 hakemuksen – joista ei yhdestäkään muuten ole tähän päivään mennessä kuulunut pihaustakaan – rustaamisen jälkeen aloin olla sekä epätoivoinen, turhautunut, että vähän peloissani. Olin toivonut kesätöiden pelastavan pakkaselle painuneen taloustilanteeni ja elättelin jopa toivoa sen kuuluisan pahanpäivän pesämunan säästämisestä. Kun sitten minut valittiin koulun oman pelistudion pitkäaikaiseen asiakasprojektiin tuottajaksi palkalliseen harjoitteluun, riemullani olisi voitu mennä läpi katosta aina stratosfääriin asti. Toki on hieman hullunkurista tulla koululle halki koko kesän, mutta se on pienin minun huolenaiheistani juuri nyt. Koska projekti, jossa teen töitä, on vaitiolovelvollisuussopimuksen alainen, en huutele sen teemoista tarkemmin täällä vasta kuin julkaisuajankohtaan syksynä, mutta lyhyesti voidaan todeta, että enpä ole kummallisemmasta aiheesta koskaan tehnyt peliä. Harjoittelun suorittaminen noin muuten merkitsee sitä, että minulla on todennäköisesti edessäni valmistujaisjuhlat jo ensi keväänä – ei paha!

Ensi viikolla on luvassa luokkaretken tyylinen pläjäys, kun minä ja pieni ryhmä muita toisen vuoden pelituotannon opiskelijoita isketään Kööpenhaminaa kohti kohoavaan lentokoneeseen ja sieltä junalla Malmön Nordic Game – konferenssiin. Biowaren pääkäsikirjoittajiin kuuluva David Gaider on paikalla puhumassa, eikä tarvinne erikseen mainita, että olen kohtuullisen mehuissani asiasta. 

Kuulumiset vuosimallia 2015, työt ja opiskelu

Mitä minulle kuuluu nykyisin? 

Paljonkin, mutta aloitetaan aikaani eniten vievistä asioista, eli töistä ja opiskelusta. Arkipäiväni kuluvat yhä pitkälti opintojen – ja niiden lisäksi tällä hetkellä työharjoittelun – parissa. Vaikka ydin on oikeastaan siis pysynyt samanlaisena kuin aiemminkin, ovat kehykset ovat vaihtuneet melkoisesti. Löysin itseni suureksi ällistyksekseni ja hetken mielijohteen takia Tampereen Ammattikorkeakoulun tietojenkäsittelykoulutuksen pääsykokeista kesällä 2013. Koe meni mielestäni melkoisella rytinällä päin sitä itseään, joten leukani loksahtikin sitten melkoisesti, kun heinäkuun lopulla hyväksymisilmoitus ilmaantui tekstiviestiäänen myötä arkitodellisuuteeni. Harkitsin ja epäröin hetken, irtisanoin itseni silloisesta työpaikastani ja heitin ainakin toistaiseksi romukoppaan historian opinnot, joista puuttui gradun lisäksi vain joitakin syventäviä kursseja. Sen jälkeen nostin leuan ylös ja lähdin villisti nauraen kohti vastatuulta.

Moni tuttu kauhistui suunnanmuutoksesta täysin. Opin tuntemaan kaikki mahdolliset ihmettelyfraasit ja mielipiteenilmaukset, joista yleisin kulki tähän malliin: ”Sinullahan on hyvä ja mielekäs työpaikka alalla, jolle työllistyminen on yleensä tosi hankalaa. Ja ethän sinä ole koskaan sanonut mitään pahaa työkavereistakaan. Luulisi, että olisit tosi onnellinen.”Niin. Niinhän sitä luulisi, ja teoriassa minulla oli kai kaikki ainekset tyytyväisen, ahkeran työmuurahaisen rooliin. Vaan kun en ollut onnellinen, tyytyväinen enkä edes terve. Henkiset paineenhallintametodini eivät ole ikinä falskanneet yhtä pahasti kuin sinä kesänä, kun pistin arkaillen hakupaperit sisään TAMKiin.

Viimeisimmän työvuoteni aikana vastuuni kasvoi kasvamistaan kuin varkain – työt ikään kuin vain luisuivat olosuhteiden pakosta minun ohjailtavakseni, kunnes lopulta kontollani oli kolme asiakasprojektia, joissa minun oli pitänyt alun perin toimia vain avustavassa roolissa. Suurin osa töistä oli myöhässä minusta riippumattomista syistä ja loppujen deadlinet häälyivät kalenterissa tulipalopunaisina uhkakuvina. Minulla oli kaiken lisäksi päähänpinttymä siitä, että opintoja tulisi edistää jollakin lailla työtaakan ohella – voin kertoa, ettei mennyt ihan Strömsön malliin.

Irtisanoutumisen aikaan olin siinä tilanteessa, etten ollut seitsemään vuoteen viettänyt yhtäkään päivää lomaa. Muistan maanneeni pitkinä kesäiltoina sängyssäni iltaisin kykenemättä nukkumaan, tärisseeni ja pohtineeni, tältäkö tuntui, kun mieli pettää lopullisesti. Päivisin hillitsin toisinaan haluni vain käpertyä työpöydän kulman alle ja itkeä monta tuntia, kunnes nukahtaisin. Ilman avukseni nimettyä sarkastisen purevaa ja lämminsydämistä kollegaa olisin varmaan uuvahtanut täysin, mutta yhteispelillä saimme projektin kelkkaan ja minä pääsin lopulta ulos senhetkisestä oravanpyörästäni.

Minulla ei ole traumoja historianlukemisesta tai museoalasta, päinvastoin. Opin äärimmäisen tärkeän läksyn siitä, mitä halusin tehdä elämälläni ja mitkä olivat ehtoni. Olinkin suuren elämänmuutoksen yhteydessä harvinaisen tyyni, lähdin kouluun ennakkoluulottomasti ja viis veisasin muiden kyseenalaistuksista. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minulla oli jokin suunnitelma, jokin maali, jokin kiintopiste – pelituotannon suuntautumisvaihtoehto, johon hyväksyttiin toisen opintovuoden alkaessa sadasta opiskelijasta noin viidennes. Tiesin, että likipitäen jokainen kouluun pyrkinyt oppilas oli valinnut koulun juuri pelituotannon takia ja että valtaosa heistä tiesi jo koko lailla koodaamisesta ja alan käytännöistä. Minä olin humanistiselta puolelta alaa vaihtanut kirjatoukka, joka suhtautui intohimoisesti videopeleihin ja jolla oli unelma kirjoittamisesta.

Ja arvatkaa mitä? Täällä sitä ollaan, tokavuotisena pelituotannon opiskelijana.

Comeback

Legendaarisen Kummeli-hitin sanoin "Hän teki comebackin, vaikkei koskaan missään ollutkaan..."

… olkoonkin, että kyllä minä olin. Olen kertonut netissä aiemmin elämästäni, harrastuksistani ja ajatuksistani toisinaan enemmän ja toisinaan vähemmän julkisesti. Tämä on ehkä neljäs tai viides kerta, kun palaan vähäjärkisen hyeenan tavoin haaskalle ja annan mekaanisen näppiksen naksutella muutenkin kuin kiivaiden pelisessioiden tai pöytälaatikkorustauksien merkeissä.

Olen pitänyt viimeiset kuukaudet – no, miltei viimeiset vuodet – tarkoituksellisesti hiljaiseloa Internetin maailmassa ja kirjoittanut ajatuksiani ylös ihan vain henkilökohtaiseen käyttöön. Tähän ei ole vain yhtä syytä. Sekä henkilökohtainen blogini että koiraharrastamiselle pyhitetty piväkirjani saivat aikanaan osakseen melkoisen läjän trollaavia kommentteja, joiden kanssa en yksinkertaisesti jaksanut puljeerata tuolloin. Motivaationi oli lisäksi totaalisen loppu ja olin henkisesti niin piipussa, etten halunnut kirjoittaa sanaakaan arjestani, ajatuksistani tai oikeastaan mistään muustakaan kenellekään. Kivasta kuulumisten päivittelystä oli yllättäen tullut puuduttavaa sanojen hakkaamista riveille – jotakin, jota tein enemmän muiden kuin itseni takia. Lyhyesti sanottuna minulla on jälleen aikaa, motivaatiota ja halua kirjoittaa blogia. Tervetuloa mukaan!

No, katsotaan tuleeko tällä kertaa hitti vai huti, mahalasku vai nousukiito. Minulla oli korkealentoisia suunnitelmia siitä, kuinka omistaisin blogin pelkästään joko videopeleille, koiraharrastamiselle, pelkille arkikuulumisille tai vaihtoehtoisesti syväluotaaville analyyseille yhteiskunnan nykytilasta, mutta yksittäisen teeman ympärillä hinkkaaminen on alkanut maistua yhä enemmän ja enemmän puulta. Luvassa on siis kiharainen sekasotku kaikkea edellä mainittua ja sävy vaihtelee varmasti hilpeän kepeästä analyyttiseen ja syvän henkilökohtaiseenkin. Onhan se lukijoille ehkä hämmentävää, mutta jokainen esimerkiksi koiratuttavistani voi varmasti tunnisteista seuloa luettavakseen vai itseään kiinnostavat aiheet ja jättää muun lipilaarin huomioimatta. Muah, minun hiekkalaatikollanihan tässä ollaan, joten minä päätän mitä ämpäreitä käytetään, kenen paidankauluksesta kuravellit kaadetaan ja tuleeko hyvä kakku!