Helatorstaita ja sairaskertomusta

Helatorstain vietto on sujunut rennoissa merkeissä. Kävimme aamulla miehekkeen ja Lunan kera hakemassa lähipuistoon kätketyn geokätkön ja myös hieman treenailemassa. Geokätköily on temmannut minut mukaansa tänä keväänä kuin itsestään. Aikuisten aarteenetsintää muistuttava touhu oli alun perin sisareni hurahdus, mutta hän onnistui tartuttamaan pääsiäislomalla innostuksensa myös miltei koko muuhun sisaruskatraaseen. No, voin kyllä rehellisesti myöntää, että ainakaan omalla kohdallani ei erityistä painostusta tarvinnut harrastaa - sillä hetkellä, kun löysin ensimmäisen kätköni itse Imatran rautatieasemalta, olin täydellisen myyty! Etenkin kun olin ensin kiipeillyt ja pyörinyt parin metrin korkeuteen ovelasti sujautetun kätkön ympärillä tavalla, joka saisi vertaukset kissasta ja kuumasta puurosta kalpenemaan ja vihdoin pieni purkki pyörähti käteen piilopaikastaan.

Kun geokätköilyrasti oli suoritettu, Juuson vanha lapsuudenystävä tuli piipahtamaan. Herrat fiksailivat useamman tunnin ajan Juuson uutta hybridipolkupyörää sillä aikaa, kun minä nakuttelin kasaan uusimman Kessu-lehden oikolukua, tein ruokaa ja hoidin muutamia kouluasioita. Nyt taustalla pyörii Suomen MM-jääkiekkoa (joka päättyi onnettomaan romahdustappioon) - minun on fiksumpi askarrella samalla jotain muuta, kuten tätä blogipostausta, jotta nitrojen käytöltä vältytään.

Lauantaina luvassa ovat keeshondien toko-rotumestaruudet, joihin olemme näillä näkymin menossa koiran kunnon suinkin vain salliessa. Lunaa on jo kohta kahden kuukauden ajan vaivannut satunnainen ontuminen, joka toisinaan voimistuu, toisinaan katoaa miltei olemattomiin. Tutkimuspöydällä Lunalta löydettiin kokonaisvaltaisia lihaskireyksiä - takapäässä jopa niin pahoja, että koiraparasta irtosi sydäntä repivää kipuitkua alueen lihaksistoa muljautellessa. Vaikka kipua siis todistettavasti on olemassa, arjessa Luna on oma iloinen ja reipas itsensä, eikä arastele jalan käyttöä tai sen vääntelyä millään lailla. Jos satunnaisia, usein levon jälkeen ilmeneviä ontumispätkiä eikä eläinlääkärin diagnooseja olisi, väittäisin koiran olevan terve kuin se kuuluisa pukki. 

Juuri nyt prosessi on odottavalla mallilla. Tähän mennessä koiraa on ehditty pitää pakkolevossa miltei kuukausi, hieroa kahteen eri otteeseen ja käyttää kahdella eri eläinlääkärillä, enkä ole oikeastaan vieläkään kovinkaan paljon viisaampi kuin alkutilanteessa. No, toki monta vaihtoehtoa on saatu eliminoitua pois ja ehkä se oikea alkusyykin lopulta löytyy vaivalle.

Verinäytteet lähetettiin Saksaan ja odottelemme tietoa siitä, onko Lunalla jokin yleissairaus, kuten moniniveltulehdus. Jos diagnoosi läimähtää sinne suuntaan, on edessä raskaan kortisonilääkityksen kanssa puljeeraamista. Tunnen muutamia pitkäaikaiselle kortisonikuurille joutuneita koiria ja vaikken asiasta ihmeemmin toistaiseksi mitään tiedäkään, täytyy rehellisesti sanoen myöntää, että toisinaan lääke on näyttänyt pahemmalta kuin itse tauti. Loppuiän lääkekuurille joutuminen tarkoittaisi myös koiran kisauran loppumista - asia, jota olen joutunut itse pohtimaan monelta kantilta - mutta pääasia on luonnollisesti taata koiralle mahdollisimman hyvä loppuelämä, oli se sitten lääkityksessä tai ei ja kestipä se sitten kymmenen vuotta tai kymmenen kuukautta.

Tällä hetkellä itselleni riittää se, että meillä on lupa liikuttaa Lunaa ja harrastaa sen kanssa edelleen täysipainoisesti. Neljän viikon aiempi hevoslepokuuri alkoi käydä vuhkun pääkopalle melkoisesti, eroahdistusoireita tuli hiipimällä takaisin ja Luna oli todella kurjana siitä huolimatta, että yritin parhaani mukaan aktivoida sitä sisätiloissa ja mahdollisimman vähän koiraa liikuttamatta. Tuollaiset jaksot pistävät kyllä miettimään sitä, millaisia asioita sitä on valmis tekemään, jotta oma lemmikki voi viettää mahdollisimman hyvää elämää ja ennen kaikkea mitä se hyvä elämä onkaan.